blogiteatteria

Tämä on blogiteatteria, jonka seuraaminen on kaikille kiinnostuneille ilmaista. Kyseessä on yksipuolinen, poliittinen, draamakomedia ja monologi. Esityksen osittainenkin lainaaminen on kiellettyä ilman tekijän lupaa. Sammuttakaa siis tupakat, televisiot, radiot ja kännykät. Esitys alkaa!

Poliittinen päätöksentekojärjestelmä hukassa

Meillä on viime vuosina ollut kaksi tärkeää, jopa maailmanlaajuista asiaa poliitikkojen käsittelyssä ja päätettävänä. Panematta niitä tärkeysjärjestykseen, laitan ne peräkkäin. Toinen on ilmastopolitiikka ja toinen on talouspolitiikka. Niillä kummallakin on ollut ja on suuri merkitys meille tavallisille kansalaille niin täällä kotimaassamme kuin koko maailmassa. Melkein kaikki niitä koskevat päätökset ovat poliittisia ja poliitikkojen tekemiä. Siis poliitikkojen, jotka olemme valinneet edustuksellisen demokratian pelisääntöjen mukaisesti edustamaan meitä tässä päätöksentekokoneistossa. Tämä koskee ns. demokraattisia valtioita ja valtioliittoja. Diktatorisesti hallitut valtiot ja valtioliitot ovat asia erikseen, mutta nekin joutuvat kansainvälisen oikeuskäytännön mukaan sopeutumaan vallitsevaan järjestelmään. Jolleivät sopeudu, otetaan käyttöön pakotteet.

Tarkastelen aluksi ilmastonmuutokseen liittyvää päätöksentekoa. Tahdin määrää kansainvälinen ilmastofoorumi IPCC, joka on YK:n asettama ainut kansainvälinen auktoriteetti, jonka suosituksiin kansainvälinen, myös EU:n, päätöksenteko tukeutuu. IPCC on koottu YK:n jäsenvaltioiden hallitusten asettamista jäsenistä, siis poliitikoista. IPCC ei ansaitse toimistaan kovin häävistä arvosanaa. Se on manipuloinut, pimittänyt ja vaiennut kuoliaaksi vakavasti otettuja tutkimustuloksia. Se on ohjannut tutkimusrahaa niille tahoille, jotka tekevät sille mieluisia tutkimuksia. Ilmastotieteilijä tekee tieteellisen itsemurhan, jos asettuu vastahankaan.

Mitä poliitikko ajattelee päätöksiä tehdessään? Vastaan siihen itse.

1. Ensimmäinen asia, jota poliitikko varjelee, on varmistaa valintansa seuraavissa vaaleissa.

2. Toinen on tunnustella taustaryhmänsä, siis puolueensa, näkemyksiä ja menestystä seuraavissa vaaleissa.

3. Asiantuntijoiden lausunnot, eli tässä tapauksessa IPCC:n suositukset, siis toisten poliitikkojen suositukset.

4. Lobbareiden vaikutus. eli eri eturyhmien vaikutuspyrkimykset, joihin niiden toimeksiantajat käyttävät suuriakin summia rahaa, saadakseen haluamansa päätöksiä.

5. Oma mielipide, eli olenkohan itse jotain miltä. Ellen ole, niin parasta kuunnella muiden ohjeita, ellei se maksa minulle tai puolueelleni mitään, Tai ellei se muutoin aiheuta poliittisia ongelmia.

6. Viimeisenä, jota en väitä meillä tapahtuvan, on lahjonta. Emme kuitenkaan voi välttää, etteikö sitä maailman mittakaavassa tapahtuisi.

Poliitikot ja intressiryhmät päättävät myös tutkijoille myönnettävistä tutkimusrahoista. Voiko tällaisesta päätöksentekosopasta odottaa jotain kunnollista? Ratkaisuista neuvotellaan ja tehdään poliittisia sopimuksia, “lehmäkauppoja”. Sitten, kun löydetään sellainen kompromissi, jonka kaikki voivat hyväksyä, tulee siitä päätös. Ellei löydetä, ei tule päätöstäkään. Ellei tule päätöstä, niin markkinavoimat ottavat ohjat käsiinsä ja ryhtyvät ohjaamaan kehitystä haluamaan suuntaan. Jos päätös tulee, niin siinäkin tapauksessa markkinavoimat sopeutuvat ja ryhtyvät tekemään päätöksen puitteissa rahaa niin paljon, kuin mahdollista. Esimerkkeinä voisivat olla vaikkapa päästökauppa ja windfall-voitot.

Entäpä sitten tämä talouskriisi? Meitä on säikytelty, että, jos pankkeja kaatuu, niin meille käy tosi huonosti. Esimerkiksi otettu amerikkalaisen Lehman Brothers pankin kaatuminen. On kerrottu että se on syynä 2008 alkaneeseen pankkikriisiin. Todellisuudessa ko. pankin kaatuminen ei ollut syy vaan seuraus jo aiemmin alkaneesta pankkien aiheuttamasta johdannaiskuplan puhkeamisesta. Jos nyt pankkeja kaatuu, ei nytkään kyse ole siitä, että niistä seuraisi jotain vielä pahempaa, vaan ne ovat seurausta nyt jo olemassa olevasta talouskriisistä. Tätä kriisiä ylläpidetään poliittisilla päätöksillä. EU ei ole kyennyt tekemään mitään sellaista, joka olisi jollain tavalla näyttänyt ulospääsyn suuntaa. EU on tehnyt ainoastaan ratkaisuja, jotka ovat pitkittäneet kriisiä. Päätöksenteko on ollut kuin hölmöläisten peiton jatkamista, leikataan siivu kerrallaan toisesta päästä ja neulotaan se toiseen päähän. Siinä välissä vielä osa tuntuu joutuvan hukkaan. Miksi tehdään näin hulluja ratkaisuja? Niiden kaava on sama kuin ilomastopolitiikassakin sillä erotuksella, että asiantuntijoina ovat nyt pankkiirit. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset taloustieteilijät ovat kohteliain sanakääntein yrittäneet sanoa, että päin helvettiä mennään, mutta heitä ei tunnu kukaan kuuntelevan. Kuka tai mikä tästä sitten hyötyy. Kuka tai mikä haluaa tätä kriisiä pitkittä? Euroopan keskuspankki lainaa pankeille rahaa yhden prosentin korolla. Pankit lainaavat samaa raahaa kriisivaltioille jopa 20 % korolla. Erinomainen bisnes. Kuka nyt siitä haluaisi luopua? Saksalaisilla ja ranskalaisilla pankeilla on suuria sijoituksia konkurssivaltoihin, joten Saksa ja Ranska ovat ryhtyneet suojelemaan pankkejaan. Tätä kriisiä haluavat pitkittää ne, jotka siitä eniten hyötyvät. Periaatteena on se, että revitään se, mitä irti saadaan ja niin kauan kuin mahdollista ja vedenpaisumus meidän jälkeemme. Voidaan kysyä, että onko EU:n tai kansainvälisen valuuttarahaston tehtävä ajaa näiden konkurssivaltioiden kansa kivikauteen. Tavalliset kansalaiset eivät ole syypäitä tähän kriisiin, vaan poliittiset päättäjät ja pankit.

Pitääkö näin isoja asioita jättää poliikojen päätettäväksi? Meillä on tämän poliittisen päätöksentekojärjestelmän kanssa samankaltainen ongelma kuin saksalaisilla sodan loppuvaiheessa. Lähes kaikki tiesivät, että kohti tuhoa ollaan menossa. Silti vain hyvin harvat uskalsivat sen sanoa ääneen ja ne, jotka niin tekivät ammuttiin ja toisaalla Göbbelsin propaganda sumutti tehokkaasti kansalaisiaan. Meilläkin tiedetään, että tämän poliittisen linjan päässä on ennemmin tai myöhemmin katastrofi. Mitä pitempään tällä linjalla jatketaan, sitä suurempi on katastrofi. Meillä ei enää ammuta ketään, mutta poliittisella koneistolla on keinonsa painostaa kansalaisia ruotuun, eikä kovinkaan moni uskalla täälläkään sanoa mielipidettään, joutumatta jonkinmoiseen painostukseen. Painostusmenetelmänsä oli Pohjois-Afrikankin valtioissa. Niistä huolimatta siellä uskallettiin ryhtyä vastustamaan vallitsevaa valtakoneistoa, jopa henkensä vaarantaen. Voi vain kysyä, kuinka kauan me kestämme tätä kapitalismia, joka kulkee tihenevään tahtiin kriisistä kriisiin. V. 1988 oli viimeinen taloudellisesti rauhallinen vuosi. Sen jälkeen kriisejä on tullut toisensa perään. Nyt ei enää ehditä edellisestä selvitä, kun seuraava jo tulee ja lasku maksatetaan tavallisilla kansalaisilla, jotka eivät muutoin ole syyllisiä tapahtumien kulkuun, kuin valitsemalla väärät edustajansa. Vai voiko edustuksellisen demokratian pelisäännöillä ylipäätään saada mitään muutosta aikaiseksi? Viime eduskuntavaaleissakin tapahtui selvä siirtymä puolueiden kannatuksessa. Näkyykö se poliittisessa päätöksenteossa?

Erkki Imppola

Kiitoksia mielenkiinnosta! Sekä aplodit että vihellykset voit halutessasi kirjoittaa kommenttina tähän samaan Blomiin. Jos siltä tuntuu, niin kukatkaan eivät ole kiellettyjä! Risuja ja nokkosia on omasta takaa.

Jätä kommentti

css.php